Olen ollut mukana kouluttamassa kuulo- ja tukikoiria vuodesta 1995. Ensin vapaaehtoisena tukihenkilönä, sitten palkattuna kouluttajana vuosina 1997-1999 ja sittemmin vuodesta 2003 vuoteen 2014. Työ oli erinomaisen motivoivaa ja haasteellista. Pääsin olemaan mukana kokonaan uudenlaisen hyötykoiratoiminnan kehittämisessä ja vaikka aika monet asiakastarinat olivatkin hyvin rankkoja seurattavia, uskon olleeni mukana tekemässä paljon hyvää. 

2000-luvun keskivaiheilla jossain kohtaa alkoi näyttää siltä, että alan ammattitutkinnolle olisi tarvetta. Eläintenkoulutusala kehittyi kovaa vauhtia, etenkin teknisesti. Tuli tunne, että asiakkaiden olisi jostain hyvä tunnistaa ammattimaisesti ja erityisesti eläimen ehdoilla toimiva kouluttaja. Löimme siis ystäviäni Tuire Kaimion ja Katri Santasalon kanssa viisaat päämme yhteen ja lähdimme tutkimaan sitä, miten alalle saataisiin virallisesti tunnustettu ammattitutkinto. Kovan työn lopputuloksesta lienemme kaikki ylpeitä. Suomessa on nykyään eläintenkouluttajatutkinto (lue lisää)!!!! 

Kun tutkinto oli saatu synnytettyä, perustimme sille kaveriksi alan ammattilaisten "ammattiyhdistyksen" SUELKO:n, siitä löydät lisää tietoa täältä

2007 oli Myrskyisä vuosi. Tätä elokuvaa varten koulutettiin koko joukko erinäköisiä ja -kokoisia koiria. Kun katsot elokuvan, ymmärrät miksi.

Myrsky Wikipediassa

Elokuvan voi vielä nähdä ainakin Elisa Viihteellä

Vuonna 2006 tein Filmiteollisuuden kanssa sarjan koirien kouluttamisesta. 

Tämäpä vasta oli hauska ja mielenkiintoinen projekti. Olin mukana alusta asti suunnittelemassa sarjan sisältöä sekä etsimässä ja valikoimassa ohjelmaan osallistuneet koirat.

Hurtta ja Stara Wikipediassa

Jussi 69 ja Rico Youtubessa

Roskisprinssi on Raimo O Niemen 2010 ohjaama hauska ja romanttinen elokuva. Minun roolini oli koirien kouluttaminen sekä koirien erittäinkin koulutustaitoisten omistajien opastaminen koirien ennakoivassa koulutuksessa elokuvaroolia varten Elokuvaa varten berninpaimenkoirat Renzo, Lippe ja Dumbo opetettiin muun muassa "hengailemaan mukana" joka on yllättävän vaikea temppu. Koira on yksinkertaista opettaa seuraamaan ihmistä kontaktissa, mutta kun tarkkaa paikkaa ja ilmettä ei ole määritelty, pelkkä "hengailu" on yllättävän haastavaa. Tällä videolla Roskisprinssin ohjaaja, pääosan esittäjä sekä koirien omistajat kertovat koirien työskentelystä elokuvassa linkki

Kun vuonna 2010 koe-eläindirektiivi muuttui niin, että koe-eläin käytössä olleen koirat (ja myös muut eläimet) on mahdollista lopetuksen sijaan luovuttaa lemmikeiksi,  Helsingin yliopisto päätti kotiuttaa 16 koekäytössä ollutta beaglea. Koska koirien kokemus ulkomaailmasta ja ihmisen kanssa elämisestä oli lähellä nollaa, tarvitsivat ne ennen kotikoiriksi luovuttamista hieman apua. Siinä kohtaa minä astuin kuvaan mukaan. Työskentelin muutaman kuukauden 16 emeritusbeaglen kanssa ja pakko sanoa, että tämä on ollut yksi mielenkiintoisimmista työtehtävistäni. Koirien annettiin tottua ulkomaailman hajuihin, ääniin ja outouksiin niiden omassa tahdissa. Ihmisen rooliksi jäi usein koiran turvallisuudesta huolehtiminen sekä sen varmistaminen, ettei koira ajaudu osaamattomuuttaan liian hankaliin paikkoihin tai tilanteisiin. Paljon tuli siis ihan vaan seurailtua koiraa pitkän liinan päästä kiinni pitäen.

Tämän linkin takaa löytyy Seuran juttu Juttakoirasta viisi vuotta koe-eläintyön päätyttyä. Kannattaa lukea, juttu on on positiivinen ja Jutalla menee hyvin!

No niin. Tämä on niitä muistoja, jotka edelleen vähän punastuttavat. Aina ei mene niin kuin Strömsössä ja mitä näitä nyt on... Lopputulos oli hyvä, mutta matkalla oli pari kiertotietä. Tässä kyseisessä näytelmässä esiintyy Suru-koira, vanha ja jo hieman raihnainen labradori. Koska koiraa on vaikea opettaa näyttelemään vanhaa, valitsimme rooliin useita jo iäkkäämpiä koiria. Näin ne voisivat vuorotella, eikä tehtävä muodostuisi yhdellekään liian raskaaksi. Koirien yksi tehtävistä oli maata kyljellään näyttämöllä (niin kuin vanhat koirat tekevät), juuri oikeaan aikaan, juuri oikeassa paikassa. Onnistuimme nimeltämainitsemattoman kollegani kanssa opettamaan kaikille koirille oikein hienon kyljellämakuun. Ongelmaksi muodostui se, että olimme jotenkin onnistuneet opettamaan niille kaikille myös jonkin kehollisen vihjeen (esimerkiksi että kyljelle mennään kun seison itse tietyssä asennossa suhteessa koiraan).  Tämähän ei tietenkään näytöksessä käy, näyttelijät eivät voi muistaa mikä vihje millekin koiralle toimii. Vähän hävetti. Ja pani myös miettimään mikä juuri labradoreista tekee sellaisia, että ne tarttuvat jokaiseen ihmisen pieneenkin eleeseen...

Lutikoita olen käyttökultaisteni kanssa etsinyt useita vuosia. Työkseni siis. Tosin nuo näyttävät tekevän sitä ihan vapaa-ajallaankin. Tietyn tyyppiseen asuntoon kun menemme kylään, tyttöjen nenät käynnistyvät ja ne tekevät tupatarkastuksen ihan pyytämättäkin. Jokapäiväiseen työsarkaani lutikat eivät enää kuulu, mutta tarvittaessa tehonenät otetaan kyllä käyttöön.